Kun tässä keski-ikäisiä ja 8 tuntia päivässä toimistossa istujia ollaan, olisi varmaan hyvä harrastaa jotain liikuntaa.
Oma juoksuharrastukseni kusahti viime kesänä siihen, että piti alkaa viettää työmatkan takia autossa 2 tuntia päivässä ja kun lopulta kuuden jälkeen romahdin kotisohvalle, oli mielessä lähinnä se, että ehtisi Makkosta tervehtiä ja ahmia unohdetun lounaan korvaukseksi helvetinmoisen määrän kaikkea mitä kaapista löytyi.
Tuloksena löystyi liha ja ruokamoraali. Maha sen sijaan kasvoi iloista 2 kg kuukausivauhtia ja tässä sitä taas ollaan. Kaksi numeroa isompia kuin viime kesänä.
No nytpä on löytynyt uusi urheilulaji, jolla saa sykkeen kahteensataan ihan ilman jumppavideoita tai juoksumattoa. Makkonen on nimittäin alkanut harjoitella pyöräilyä. Ja tietysti sellaisella pyörällä, jossa ei ole apupyöriä. Menneet ovat ne ajat, jolloin apupyörät meille kelpasivat. Sen sijaan nyt pyöräillään tosissaan ja ihan oikealla pyörällä.
Asia nyt vain on niin, että Makkonen ei osaa pyöräillä. Hän vaatii opettamista! Ja auta armias, että minä olen auttanut!
Kolmatta päivää peräkkäin olen juossut säälittävät 600 metriä (max.) pyörän vierellä kierossa kuin makaroni ja pitänyt toisella kädellä penkistä ja toisella kädellä tangosta kiinni. Jos irrotan tangosta hetkeksikään, alkaa panikoiminen ja kauhea "ÄÄ-ÄÄ-ÄÄ-ÄÄÄÄÄ!" Samalla se saatanan pyörä alkaa kellistyä ja kallistua kohti lämpimästi vastaanottavaa asfalttia.
Niinpä hyökkään takaisin tankoon kiinni ja taas mennään.
Ette usko, kuinka helvetin ryytynyt olen joka 50 metrin välein. Vaikka matka on vain se puoli kilometriä (ja sekin on jaettu kahtia, koska 250 metrin päässä on kioski, josta ostamme aina jäätelöt), on minun pakko - PAKKO - huilata joka ikinen tolpanväli ja pyyhkiä hikinoroa nokan päästä. Joka tolpan kohdalla tuntuu, että NYT se Himalaja on kiivetty, NYT se henki loppuu ja NYT se kuolema tulee. Ja sydän diskoaa rinnassa ja päässä sellaista tahtia, että siinä ei edes Marco Bjurström pysyisi perässä.
Ei ole normaali asento ihmiselle sellainen kumara, johon vielä samanaikaisesti kuuluu hölköttämistä ja yli 20 kiloa painavan kersan pitämistä tasapainossa kahdella kädellä, jotka operoivat erillään eri paikassa. Ei ole.
Kauhulla odotan vain sitä, kun se huomaa, että pyöräillä voi muuallekin kuin kiskalle ja takaisin.
Silloin kyllä kellahdan jonnekin ojanpohjalle kesken suorituksen, josta minut toivottavasti joku ystävällinen sielu poimii. Eli jos nyt lähiaikoina näette siellä ojanpohjalla ylipainoisen äiti-ihmisen ja vieressä vihaisen Makkosen punaisen pyöränsä kanssa, niin se olen minä. Olkaa kilttejä ja soittakaa 112 ja antakaa elvytystä. Ja äkkiä sittenkin.
ps. Luulisi että tämän kolmen päivän aikana olisi jo läski lätissyt ja karissut, mutta ei. Mielestäni olen tehnyt töitä vähintään 10 kilon edestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti