torstai 30. huhtikuuta 2015

Ilmapallokylpy ja veristä kodinhoitoa

Täällä sitä sohvalla makaillaan. Tuijotan pulskaa mahaani ja ihmettelen, mihin helvettiin katosi se bailupäivä, jolloin vedettiin poikkeuksetta pleksit ja seuraavana päivänä tilattiin pizzaa.

Tällä hetkellä Makkonen on kylvyssä miljoonan ilmapallon kanssa ja ihmettelee, kun niitä ei voi upottaa. Piti alkaa selvittämään, että ilma on kevyempää kuin vesi ja muuta diipadaapa fysiikkaa sitä sun tätä.

En minä kyllä tällaista vappua aiemmin ole viettänyt. Nyt olemme vielä kaiken lisäksi ihan vaan kahdestaan, koska ukko juopottelee kavereidensa kanssa muualla.

Nyt mimmi ei halua tulla pois kylvystä, vaikka vesi on jo kylmää, koska hänellä on käytännön fysiikan harjoitukset menossa. Pientä vuotanutta palloa hän tunkee veden alle ja väittää, että sen saa helposti upotettua. Minä siihen tietoviisaana, että "Äläpä paina. Katsopa mitä tapahtuu." Ja kelluihan se pienikin pallo. Mikä pettymys. Nobel-haaveet murskana.

Mitäpä muuta tänä juhlapäivänä on tapahtunut? Olen imuroinut. Sitten raahasin kaksi talvirengasta varastoon - enempää en jaksanut. Imuroin uudelleen (!!). Tein lihapullia huomista vappubrunssia ajatellen (piknik). Tämän jälkeen keksin tehdä itsetehtyä tsatsikia. Unohdin vain, ettei minulla saatana soikoon ole täällä raastinta, joten höyläsin ja viilasin kurkkua loputtoman ajan niin kauan, että kurkkuhake näytti edes muodollisen pätevältä tsatsikiin - siinä sivussa höyläsin tietenkin sormeeni verta vuotavan haavan kuten tavallista. Tämän jälkeen pyyhin puista leikkuulautaa verestä. Ja sitten pesin pyykkiä - kaksi kertaa. Sitten ripustin pyykkiä. Tässä sivussa olen ottanut pari lasia kuohuviiniä.

Kyllä on rajua. Minkäslaiset bileet teillä on?

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Multitas-kingi

Nyt on taas tehty hartiavoimin töitä. Töissä tietenkin, mutta suurempia haasteita tahtoo asettaa tämä iltapelleily keittiössä ruoanlaiton yhteydessä.

Aloin tehdä kerrankin ihan oikeaa ruokaa ja loihdin lohesta, creme bonjourista, tillistä ja kirsikkatomaateista uunilohta (NAM) ja Oolannin valmiista pottumuussijauhosta Makkosen lempiruokaa eli pottumuussia.

Siinäpä olikin sitten episodi.

Samalla kun tungin lohta uunipellille, kuorrutin sen, tiskasin vanhoja likaisia astioita, lämmitin uunia ja kokkasin sen pottumuussin, tuli emäntä kailottamaan ponipussinsa kanssa.

"ÄITI SÄÄ LUPASIT EILEN LEIKKIÄ MUN KAA PONEILLA!"

"Kuule nyt mulla on homma, eksie näe."

"ÄITI SÄÄ LUPASIT EILEN. SÄÄ LUPASIT! IHAN OIKEESTI!"

Jatkoimme samaa jankuttamista jotain pari minuuttia, kunnes annoin periksi. Koska IHAN OIKEESTI olin luvannut edellispäivänä leikkiä poneilla.

"No tuo ne ponit tänne keittiöön, niin leikitään samalla kun äiti tiskaa." Makkonen hyppäsi riemusta huoneeseensa ja raahasi sen melkein jätesäkin kokoisen kassin, joka on täynnä kaikkia mahdollisia My Little Ponyja ja muutamat feikit vielä päälle.

Ja sitten leikittiin. Koska - totta kai - minun piti taas olla se rasittava ja hohottava pahis, käskin ipanaa asettamaan Nightmare Moonin tiskipöydälle. Sanoin, että se tiskipöytä on kuun pinta ja sieltä korkealta se huutelee muille poneille. Ja siinä sitten mentiin.

Fairy haisi, lautanen peseytyi, lohi meni uuniin ja pottumuusi vedettiin liedeltä samalla, kun minä kailotin pelottavan kumealla äänellä kerta toisensa jälkeen:

"HOHOHOHOOO!! Minä olen Nightmare Moon ja minä langetan teidän ylle ikuisen yön! Ette voi minulle mitään! 

Normiponit haukkuivat minua ja väittivät, etten pysty, mutta minäpä nappasin niiden prinsessan tiskipyyhkeen alle vangiksi ja siitähän riemu repesi. Eikä minun tarvinnut tehdä mitään muuta kuin hohottaa ja raivota ja keksiä mitä kummallisimpia tapoja uhata urheita lällyponeja ja vahtia uunia, tiskata, hämmentää pottumuussia, asetella sitä lautaselle, ottaa lohi pois uunista, asetella se lautaselle ja pyyhkiä keittiön pinnat.

Väitänpä, että tähän ei joka poika pystykään. Ja kun sain kersan ruokapöytään, oli leikkimiskiintiö minun osaltani siltä päivää täytetty. Ja myös nukuttamiskiintiö. Koska Makkonen on jo kohta viisi, saa (joutuu) hän aika ajoin menemään sänkyyn ihan yksin ilman äidin vieressämakoilua. Enkös osaakin olla taitava. Ja kammottavan pelottava.

Mutta vinkkinä siis tämmöinen. Ei tartte sitten ruoan jälkeen turhia leikkiä. Ja minä nyt en leiki muutenkaan. Se nyt on vaan tylsää. Kotihommat ovat myös, joten sama kai se on yhdistää kaksi tylsää, että saa sitten rentoutua ihan oikeastikin...

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Traumaattinen maanantai

Tämä päivä oli oiva esimerkki siitä, kuinka totta on se jonkun viisaan lausunto, että jos jo alusta päivää kaikki alkaa mennä päin helvettiä, niin kannattaisi vain painaa päätä tyynyyn ja kadota sänkyyn siksi päivää.

Minulla oli tänään juuri sellainen päivä. Mutta enpä viettänyt aikaani sängyssä, kaikkea muuta!

Aamulla kun heräsimme (minä 6:30), ei makkarin lamppu toiminut. Kun kokeilin olkkarin lamppua, sama ilmiö. Muuten kyllä tekniikka pelitti normaalisti. Mutta huoneiden lamput olivat tehneet lakon. Jaa mistäkö tiedän? Ehdin kokeilla ehjää molempiin.

No mitäpä tuosta, paimensin Makkosen syömään ja kuuntelin perinteistä jankutusta muroista, joita ei ollut ja leivästä, joka tulee paahtaa juuri oikean lämpimäksi. Kun pääsin tarhan ovesta ulos, minulla oli kiire ja naama ja tukka laittamatta. Sitten huomasin, että tuleva kokous olikin yli 35 kilometrin päässä.

Posotin siinä sitten kokoukseen kuin reikäpää ja kun pääsin perille huomasin, ettei minun olisi pitänyt siellä ollakaan. Tai siis joo. Kyllä asia koski minun yksikköäni, mutta minulla olisi ollut kyllä kädet täynnä työtä jonkin muunkin kanssa eikä läsnäoloni ollut välttämätön. Kiehnäsin kuitenkin kohteliaisuudesta paikalla ja heti kun kokousta alettiin lopetella, ponkaisin ylös ja sopotin "kiirettä kiirettä".

En kuitenkaan voinut juosta suoraan autolle, sillä 3 jättikahvimukin jälkeen minulla oli jättimäinen kusihätä. Oli pakko päästä vessaan. Siinä pytyllä vastasin pariin meiliin ja lähdin sitten ulos ihanasti keventyneenä.

Kun pääsin autolle asti, katsoin, että olin jo reilusti myöhässä seuraavasta kokouksesta. Ei muuta kuin ajamaan ja äkkiä.

Siinä 30 kilometrin jälkeen huomasin, että älyluurini, joka on käytännöllisesti katsoen siamilainen kaksoseni, oli jäänyt sinne tuppukylän vessaan. Paniikissa kurvasin läheiseen automyymälään, jossa olen hieronut autokauppoja ja ryysäsin sisään. Hölötin sekavia, nappasin hämmentyneeltä myyntimieheltä kännykän ja soitin sihteerilleni. Hysteriaani hieman helpotti, että kännykkäni oli kuulemma löytynyt ja tulossa tuppukylästä sivistyksen pariin.

Niin kuulemma myös takkini. Sen, jonka katoamista en ollut vielä edes huomannut.

Tässä vaiheessa olin jo niin pyörryksissä ja sekaisin, että keksin lirkutella jollain kummallisella taajuudella itselleni uuden auton koeajettavaksi. Hienoa. Paitsi, että mitään radiokanavia ei ollut asennettu, enkä perkele löytänyt siitä vehkeestä käsijarrua.

Kun saavuin työpaikalle, minulle nauroi koko toimiston väki. Painelin seuraavaan kokoukseen puoli tuntia myöhässä, tein muka kiinnostuneita kysymyksiä ja mietin, että pitäisi käydä kaupassa hakemassa a) Lahteen unohtuneiden hammasharjojen tilalle uudet, b) maitoa, c) leipää, d) voita, e) kaikkea mitä ihminen normaalisti jääkaapissaan pitää.

Näissä mietteissä horjuin seuraavaan kokoukseen, joka pidettiin huoneessani. Rysähdin työpisteeseeni kuin kivi ja tuota pikaa luokseni tuli palaverikamuni. Hän näytti omituisen tutulta.

Sitten huomasin, että hänkään ei ollut kammannut tukkaansa ja naama oli jähmettynyt sellaiseen "kauris ajovaloissa "-asentoon, joka omalla naamallani oli tuntunut olevan koko päivän. Siitä oli hyvä aloittaa. Ähkimme ja voihkimme surkeuttamme ja paskaa maanantaita ja jumalauta piti vielä sataakin. Sovimme, että pitäydymme vain kahdessa tärkeimmässä asiassa ja jätämme kaiken muun suosiolla seuraavaan parempionniseen sessioon.

Kun se ihmisraunio viimein raahautui huoneestani ja meni avaamaan sen oven, huomasin, että siellä ovensuussa pyöri sakkia jos jonkinmoista. Olin kuin katastrofialueen ensihoitaja ja latasin ohjetta, juonta ja suunnitelmaa tuutin täydeltä. Onnekseni sain kuulla, että puhelimeni (ja se samantekevä takki) olisivat paikalla klo 16.

Töistä kun pääsin, murjotti Makkonen, koska päiväkodista piti lähteä kello 18 kesken majaleikin (minulla on nykyisin välistä iltavelvollisuuksia, siksi myöhempi aika).

Hurautin kotiin ja huomasin, että kaikki aiemmin mainitsemani kohdat a, b, c, d, e olivat täyttämättä, koska mieleeni ei ollut juolahtanutkaan, että olisi kaupassakin pitänyt käydä. Tässä vaiheessa lisäsin puuttuvien listaan kohdan f eli litran viinapullon ja g lastenhoitajan. En kuitenkaan enää jaksanut lähteä uudelle reissulle saati sitten viinaa ja lastenhoitajaa hankkimaan, joten Makkonen sai hernekeittoa ja vettä syödäkseen.

Teki todella mieli mennä peiton alle. Ja olisin voinutkin.

Mutta arvatkaa mitä minä tein!?

Enpäs mennytkään. Koska muistin, että eräät laskelmat oli tekemättä. Aloin siis tehdä siinä kuosissa töitä klo 18 jälkeen. Eihän siitä tullut hevonpersettäkään. Excel vittuili minulle, Word haistatteli ja luvut ja taulukot pyörivät silmissä kuin olisin joutunut johonkin helvetinhyrrään.

Lopulta - LOPULTA - klo 20  luovutin. Menin lattialle maate ja makasin siinä ainakin viisi minuuttia pää tyhjänä. Sitten menin tupakalle. Ja nyt olen tässä.

Huomenna on päivä uus. Toivotaan, että vähän parempi.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Ehkä hieman outo suhteeni uuteen imuriin

Ja tässä hän ylpeänä telineessään seisoo!

Okei, pöytälamppu tönöttää ahdistuneena vieressä, kun sillä ei ole pöytää tai edes telinettä, jolla HÄN voisi seisoa, mutta mitäs pienistä. Ei minun sisustustaustallani kaikkea voi vaatia.

Tämän imurin vuoksi voisin istua vaikka muurahaispesään. Paljain pyllyin. Tai muuttaa Kongoon. Paitsi siellä tälle ei ehkä löytyisi pistorasiaa.

Rakas. Pus. Ja isohali kans.


Tästä saa vielä kätevästi irrotettua rikkaimurin pienempiin katastrofeihin. Ja niitähän riittää. 

Se ihan oma upee huone!



Viime aikoina ponien lisäksi eniten on kiinnostanut tuo vessapaperirullan jämä. Kun siitä voi askarrella. Siis mitä? Liian lyhyen kaukoputken?



Siis tämähän näyttää lapsen omalta huoneelta?! Eikö näytäkin?!

Joo joo, rojuahan se täynnä on, ja nallet turpa rullalla sängyssä miten päin sattuu, ja päiväpeitto päin persettä, mutta kumminkin!

Katsokaapas prinsessamekkoja. Näin kätevä minä olen. Ei pääse rähmäkäpälä niitä heti sotkemaan! Paitsi jos kiipeää pöydälle. Ja kiipeäähän se..

Ja koska olen nykyisin myös melkein vakavasti otettava sisustussuunnittelija, kärräsin äidin varastosta vanhan lastenhuoneen räsymattomme Makkosta ilahduttamaan. On emäntä siihen ainakin kerran kaatunut, kun juoksi ja liukastui. Ilahtui tosi paljon.


Ihme-elämää Hämeen sydämessä

Täällä me olemme: Makkonen ja minä!

Asutamme nykyisin n. 60 neliön kolmiota ja emäntä on saanut itselleen jopa oikeasti oman huoneen. Niin siis olihan hänellä se huone Lahdessakin, mutta käytännössä se oli vierashuone, jonne oli sullottu ne miljoonat ponit ja prinsessat, joita vastuuttomat kummitädit ja muut hörhöt hänelle ostelevat. Ja osa niistä romuista oli tuotu yläkertaan, kun eihän penska yksin alhaalla halunnut leikkiä.

Nyt tytsällä on OIKEA oma huone. Siellä on sänky, pöytä ja helvetinmoinen kasa kaikkea romua ja roinaa niin että silmiä särkee kun sinne vilkaisee. Onneksi ei tarvitse vilkaista usein. En nimittäin edelleenkään juuri leiki. Paitsi Nightmare Moonia. Makkonen on sanonut, että olen paras leikkimään Nightmare Moonia. Siis kai te tiedätte? Pahisponia My Little Ponysta. Täytyy kyllä moisen takia röyhistää ihan rintaa. Julma hohotukseni on kuulemma todella pelottava. Mutta se on tylsää, kun en koskaan saa olla mitään muuta kuin se musta siivekäs koninkutale. Olen erityisesti vinkunut lupaa olla Rainbow Dash, joka on vauhdikas rämäpää, mutta se rooli lankeaa aina Makkoselle kuin Manulle illallinen.

Epistä.

No mutta siirrynpä nyt ponitraumoistani takaisin vaikka asuntoomme.

Kaikkein tärkeintä täällä on se, että minulla on johdoton imuri. JOHDOTON IMURI!!!! Semmoisen ihmeen minä kaupasta bongasin ja lähetän ikuisen kiitollisuuteni ja kiihkeän suudelman sille MacGyverille, joka sen tempun teki, että otti imurista johdon helvettiin.

Tämän pyörääkin tärkeämmän keksinnön ansiosta en enää inhoa, vihaa ja potki imuria. Kun ei ole sitä johtoa! Ennen se pyöri jalkojeni ympärillä, pöydän jaloissa ja kaatoi tuoleja, mutta nyt me olemme ylimmät ystävät. Melkein häpeillen täytyy myöntää, että hurauttelen tuolla imureiden Porschella melkein joka päivä. Kun se vaan on niin kätevä!

Ehkäpä voisinkin seuraavaan postaukseen laittaa kuvia asunnostamme. Se kun on ihan kuin sitä olisi vähän sisustettukin. Ja koska jaksan imuroida, jaksan myös siinä sivussa heitellä väärillä paikoilla lojuvia kamoja sinne mihin ne kuuluvat. Kyllä - ihmettelen itsekin kuinka kauan tätä ihmettä kestää.

Siitäkin tämä meidän asunto on hyvä, että töihin on vain 200 metriä. Ja tarhaan 500 metriä. Juuri sopiva automatka. Älkää luulkokaan, että alan kevät- saati sitten talven loskissa semmoisia matkoja jalan kahlaamaan.

Kun nyt siis olen muuttanut muksun kanssa Hämeenlinnan kylkeen ja isäntä paahtaa uudessa duunissa Lahdessa (meidän tuuria - ukko sai heti vakihomman kaupungista, jossa on 20% työttömyys, kun minä lähdin Kanta-Hämeeseen), olen käytännössä yksinhuoltaja. Ja siinä riittääkin ihna kivasti hommaa.

Sillä lailla kivasti, että minulla on joka päivä a) avaimet, b) kännykkä, c) iPad, d) itseni hukassa.
Mutta me opetellaan. Makkonen sitä, että uudessa tarhassa on uudet kaverit ja minä sitä, että pääsisin selville semmoisista asioista, joita johtavan virkamiehen tulee tietää (-> lähes mahdoton tehtävä antibyrokraatille).

Mutta nyt minun täytyy mennä pissalle. Jatketaan myöhemmin.