Ihme-elämää Hämeen sydämessä

Täällä me olemme: Makkonen ja minä!

Asutamme nykyisin n. 60 neliön kolmiota ja emäntä on saanut itselleen jopa oikeasti oman huoneen. Niin siis olihan hänellä se huone Lahdessakin, mutta käytännössä se oli vierashuone, jonne oli sullottu ne miljoonat ponit ja prinsessat, joita vastuuttomat kummitädit ja muut hörhöt hänelle ostelevat. Ja osa niistä romuista oli tuotu yläkertaan, kun eihän penska yksin alhaalla halunnut leikkiä.

Nyt tytsällä on OIKEA oma huone. Siellä on sänky, pöytä ja helvetinmoinen kasa kaikkea romua ja roinaa niin että silmiä särkee kun sinne vilkaisee. Onneksi ei tarvitse vilkaista usein. En nimittäin edelleenkään juuri leiki. Paitsi Nightmare Moonia. Makkonen on sanonut, että olen paras leikkimään Nightmare Moonia. Siis kai te tiedätte? Pahisponia My Little Ponysta. Täytyy kyllä moisen takia röyhistää ihan rintaa. Julma hohotukseni on kuulemma todella pelottava. Mutta se on tylsää, kun en koskaan saa olla mitään muuta kuin se musta siivekäs koninkutale. Olen erityisesti vinkunut lupaa olla Rainbow Dash, joka on vauhdikas rämäpää, mutta se rooli lankeaa aina Makkoselle kuin Manulle illallinen.

Epistä.

No mutta siirrynpä nyt ponitraumoistani takaisin vaikka asuntoomme.

Kaikkein tärkeintä täällä on se, että minulla on johdoton imuri. JOHDOTON IMURI!!!! Semmoisen ihmeen minä kaupasta bongasin ja lähetän ikuisen kiitollisuuteni ja kiihkeän suudelman sille MacGyverille, joka sen tempun teki, että otti imurista johdon helvettiin.

Tämän pyörääkin tärkeämmän keksinnön ansiosta en enää inhoa, vihaa ja potki imuria. Kun ei ole sitä johtoa! Ennen se pyöri jalkojeni ympärillä, pöydän jaloissa ja kaatoi tuoleja, mutta nyt me olemme ylimmät ystävät. Melkein häpeillen täytyy myöntää, että hurauttelen tuolla imureiden Porschella melkein joka päivä. Kun se vaan on niin kätevä!

Ehkäpä voisinkin seuraavaan postaukseen laittaa kuvia asunnostamme. Se kun on ihan kuin sitä olisi vähän sisustettukin. Ja koska jaksan imuroida, jaksan myös siinä sivussa heitellä väärillä paikoilla lojuvia kamoja sinne mihin ne kuuluvat. Kyllä - ihmettelen itsekin kuinka kauan tätä ihmettä kestää.

Siitäkin tämä meidän asunto on hyvä, että töihin on vain 200 metriä. Ja tarhaan 500 metriä. Juuri sopiva automatka. Älkää luulkokaan, että alan kevät- saati sitten talven loskissa semmoisia matkoja jalan kahlaamaan.

Kun nyt siis olen muuttanut muksun kanssa Hämeenlinnan kylkeen ja isäntä paahtaa uudessa duunissa Lahdessa (meidän tuuria - ukko sai heti vakihomman kaupungista, jossa on 20% työttömyys, kun minä lähdin Kanta-Hämeeseen), olen käytännössä yksinhuoltaja. Ja siinä riittääkin ihna kivasti hommaa.

Sillä lailla kivasti, että minulla on joka päivä a) avaimet, b) kännykkä, c) iPad, d) itseni hukassa.
Mutta me opetellaan. Makkonen sitä, että uudessa tarhassa on uudet kaverit ja minä sitä, että pääsisin selville semmoisista asioista, joita johtavan virkamiehen tulee tietää (-> lähes mahdoton tehtävä antibyrokraatille).

Mutta nyt minun täytyy mennä pissalle. Jatketaan myöhemmin.